JUSTICE TULEE PROVINSSIROCKIIN TULEVANA KESÄNÄ! I'm so there!
Takaisin arkeen, virastokierros kutsuu. Ehkä eksyn alelaareillekin. Ainakin läppärille pitäisi hankkia jäähdytysalusta, robottiruttuseni kun huudattaa tuuletintaan hiukan liian lujaa ja koko ajan...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit
2. tammikuuta 2012
27. lokakuuta 2011
JUSTICE!
19. elokuuta 2011
Elämäni levyt, NINE INCH NAILS: The Fragile
Ensimmäisen kerran kun kuulin NIN:iä en juurikaan tajunnut mistä oli kyse. Sävelkulut eivät menneet niin kuin niiden oletti menevän. En hahmottanut biisien kokonaisuuksia lainkaan, vaan tuntui kuin herkkiä instrumentteja olisi raiskattu industriaalikolinoilla. Vaan en kuitenkaan antanut periksi ja otin kuunneltavaksi ensin Pretty Hate Machinen ja sen jälkeen heti luultavasti vaikeimman NIN:n levyn, tuplan nimeltä The Fragile.
Ja jotain aukeni. Biisit alkoivat nivoutua yhteen, niin yksittäin kuin keskenään. Kolina ja räminä muuttuikin herkkiä instrumentteja tukevaksi rakenteeksi, joka haastoi kuulijaa tarpeeksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisen levyn viimeinen kappale, The Great Below alkoi soimaan, olin koukussa. Missään muussa musiikissa en ole kohdannut niin raakoja ja avoimia tunnetiloja kuin NIN:n musiikissa. Ja varsinkin The Fragile- julkaisussa. Lisäksi tuplalevyn visuaalinen ilme huokui kertomusta ihmisen kivusta, väsymyksestä ja ehkä vihastakin, silti kaiken pohjalla oli kuitenkin loputon rakkaus.
The Fragilen teon aikoihin Trent Reznor (= NIN, bändissä kyllä enemmän jäseniä, mutta T.Reznor on se joka määrää KAIKESTA) taisteli psyykkisen ja fyysisen uupumuksen kanssa, eikä ne herran päihdeongelmatkaan olleet ratkaistuja vielä siinä vaiheessa. Ja sen kuulee levyltä.
Moni sanoo leikkimielisesti, että Trent Reznor on teiniangstin kummisetä, ja että hänen musiikissaan (varsinkin NIN:n alkupään tuotanto) mässäillään ahdistuksella, masennuksella ja raivolla kuten teinit konsanaan. Itse en näe asiaa lainkaan niin. Mielestäni kaikilla levyillä musiikista kuultaa läpi kuitenkin toive paremmasta ja rehellisyys siitä, että nyt ehkä menee ihan helvetin huonosti, mutta en aio jäädä tähän. En sano, että toive olisi lyriikoissa, vaan ehkä enemmänkin niissä mielikuvissa mitä musiikki tuo minulle.
NIN:n musiikki on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeää. Se on sidoksissa moneen aikakauteen elämässäni ja muistuttaa eräästä tärkeästä ihmisestä aina. Sain tältä ihmiseltä lainaan And All That Could Have Been- DVD:n kerran ja silloin tajusin miten uskomattomasta bändistä on kyse. DVD:n lainaaja taisi sitten minun kauttani tutustua KMFDM:n tuotantoon, jos oikein muistan.
NIN on käynyt Suomessa käsittääkseni kolme kertaa, ja olen nähnyt kaikki keikat. Helsingin vanhan jäähallin keikka on paras keikka, millä olen koskaan käynyt. Vieläkin menee kylmät väreet kun ajattelen sitä iltaa.
Loppuun yksi NIN:n kauneimmista kappaleista sekä hieman visuaalista materiaalia siitä, minkälaisia oli NIN:n keikat (NIN on tällä hetkellä määrittämättömän mittaisella keikkatauolla...).
Ja jotain aukeni. Biisit alkoivat nivoutua yhteen, niin yksittäin kuin keskenään. Kolina ja räminä muuttuikin herkkiä instrumentteja tukevaksi rakenteeksi, joka haastoi kuulijaa tarpeeksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisen levyn viimeinen kappale, The Great Below alkoi soimaan, olin koukussa. Missään muussa musiikissa en ole kohdannut niin raakoja ja avoimia tunnetiloja kuin NIN:n musiikissa. Ja varsinkin The Fragile- julkaisussa. Lisäksi tuplalevyn visuaalinen ilme huokui kertomusta ihmisen kivusta, väsymyksestä ja ehkä vihastakin, silti kaiken pohjalla oli kuitenkin loputon rakkaus.
The Fragilen teon aikoihin Trent Reznor (= NIN, bändissä kyllä enemmän jäseniä, mutta T.Reznor on se joka määrää KAIKESTA) taisteli psyykkisen ja fyysisen uupumuksen kanssa, eikä ne herran päihdeongelmatkaan olleet ratkaistuja vielä siinä vaiheessa. Ja sen kuulee levyltä.
Moni sanoo leikkimielisesti, että Trent Reznor on teiniangstin kummisetä, ja että hänen musiikissaan (varsinkin NIN:n alkupään tuotanto) mässäillään ahdistuksella, masennuksella ja raivolla kuten teinit konsanaan. Itse en näe asiaa lainkaan niin. Mielestäni kaikilla levyillä musiikista kuultaa läpi kuitenkin toive paremmasta ja rehellisyys siitä, että nyt ehkä menee ihan helvetin huonosti, mutta en aio jäädä tähän. En sano, että toive olisi lyriikoissa, vaan ehkä enemmänkin niissä mielikuvissa mitä musiikki tuo minulle.
NIN:n musiikki on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeää. Se on sidoksissa moneen aikakauteen elämässäni ja muistuttaa eräästä tärkeästä ihmisestä aina. Sain tältä ihmiseltä lainaan And All That Could Have Been- DVD:n kerran ja silloin tajusin miten uskomattomasta bändistä on kyse. DVD:n lainaaja taisi sitten minun kauttani tutustua KMFDM:n tuotantoon, jos oikein muistan.
NIN on käynyt Suomessa käsittääkseni kolme kertaa, ja olen nähnyt kaikki keikat. Helsingin vanhan jäähallin keikka on paras keikka, millä olen koskaan käynyt. Vieläkin menee kylmät väreet kun ajattelen sitä iltaa.
Loppuun yksi NIN:n kauneimmista kappaleista sekä hieman visuaalista materiaalia siitä, minkälaisia oli NIN:n keikat (NIN on tällä hetkellä määrittämättömän mittaisella keikkatauolla...).
14. kesäkuuta 2011
Elämäni levyt part II
Melissa Auf Der Maur: Auf Der Maur
What can I say? Melissa Auf Der Maur on kaunein nainen kenet tiedän. Ja lahjakkain. Ja hänen äänensä on upea.
Melissa on tullut massalle tietoisuuteen ensin Holen basistina. Kieltämättä Melissa kilpaili mielestäni Courney Loven kanssa "spotlightista". Kun Melissa lähti Holesta vuonna 1999, viiden vuoden sopimuksen jälkeen, jäi osan Holen faneista odottamaan mitä Melissa keksii seuraavaksi.
Vuonna 2004 ilmestyi Auf Der Maur, Melissan ensimmäinen soololevy. JA MIKÄ LEVY!
Kun nainen laulaa; "I will taste you..." (maistan sinua) ei voi kuin ajatella, että tämä nainen on jumalainen, voimakas, lähes raivoisa ja samalla herkkä, haavoittuva. Samaa voi sanoa Auf Der Maur- levystä. Se on upea musiikillisesti, mahtipontinen ja samalla herkkä. Mielestäni naisellisuutta puhtaimmassa muodossaan. Raaka. Avoin.
Itselleni levy on suhteellisen uusi tuttavuus, mutta se kohosi heti Top 5:een AllTimeFavoriteAlbums-listallani. On auttanut minua parin ison asian yli ja samalla jotenkin vahvistanut. Melissa Auf Der Maur on ihminen, jonka todella haluaisin tavata, kiittää häntä. Hänessä tiivistyy minusta kauneus. Love her, truly love her.
Loppuun pari naisen musiikkivideota, jotka ovat taideteoksia itsessään...
What can I say? Melissa Auf Der Maur on kaunein nainen kenet tiedän. Ja lahjakkain. Ja hänen äänensä on upea.
Melissa on tullut massalle tietoisuuteen ensin Holen basistina. Kieltämättä Melissa kilpaili mielestäni Courney Loven kanssa "spotlightista". Kun Melissa lähti Holesta vuonna 1999, viiden vuoden sopimuksen jälkeen, jäi osan Holen faneista odottamaan mitä Melissa keksii seuraavaksi.
Vuonna 2004 ilmestyi Auf Der Maur, Melissan ensimmäinen soololevy. JA MIKÄ LEVY!
Kun nainen laulaa; "I will taste you..." (maistan sinua) ei voi kuin ajatella, että tämä nainen on jumalainen, voimakas, lähes raivoisa ja samalla herkkä, haavoittuva. Samaa voi sanoa Auf Der Maur- levystä. Se on upea musiikillisesti, mahtipontinen ja samalla herkkä. Mielestäni naisellisuutta puhtaimmassa muodossaan. Raaka. Avoin.
Itselleni levy on suhteellisen uusi tuttavuus, mutta se kohosi heti Top 5:een AllTimeFavoriteAlbums-listallani. On auttanut minua parin ison asian yli ja samalla jotenkin vahvistanut. Melissa Auf Der Maur on ihminen, jonka todella haluaisin tavata, kiittää häntä. Hänessä tiivistyy minusta kauneus. Love her, truly love her.
 |
| Kuva täältä |
5. toukokuuta 2011
What a feeling!
Kiirus viikko, ja muutenkin en ole halunnut viettää aikaa koneella istuen kun täällä lännessä on ollut ihan mahtavat ulkoilukelit. Mutta nyt sattui semmoinen helmi silmiin Tuubista, että pakko jakaa... Så här...
Ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle! Huomenna tai viikonloppuna jotain vähän pidempää tarinaa sitten.
Aurinkoa!
Ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle! Huomenna tai viikonloppuna jotain vähän pidempää tarinaa sitten.
Aurinkoa!
28. huhtikuuta 2011
Elämäin levyt, part I
Ajattelin ihan sarrrrrrrjana kertoa minulle tärkeistä musiikillisista julkaisuista. Järjestys, missä näistä kerron, ei kerro mitään levyn tärkeydestä. Jokainen levy on tärkein omalla tavallaan.
Så här...
Musiikki on aina ollut iso osa elämääni. Muistan jo varhaislapsuudesta, miten automatkoilla ympäri Pohjoismaiden soi auton kasettisoittimesta joko Junnu Vainiota, Juicea tai Beatleseja. Ehkäpä tuo Beatlesin kuuntelu jotenkin sai aikaan sen, että tykästyin Type O Negativeen lukion ensimmäisellä kovin (ja samalla löysin raskaamman musiikin ihanuudet, tosin en vieläkään ihan kaikenlaista örinää sulata... Olen aika pirun kranttu). Type O Negative on maininnut yhdeksi suureksi vaikuttajakseen juurikin The Beatlesin.
Levynä October Rust on mielestäni helpoimpia Typen levyjä. Se on eheä kokonaisuus, ja no ainakin kaikkien vähänkään gootahtavien neitokaisten tulisi sulaa parin ensimmäisen biisin aikana. Niin kaihoisasti Mr. Steele julistaa rakastavansa, ja palvovansa. Tätä levyä tuli kuunneltua ja paljon lukiossa ollessa. Tapasin maata sängyllä pimeässä huoneessa ja kuunnella, kuinka Mr. Steele lauloi matalalta ja pehmeästi. Ehkä pientä teiniangstailun makua moisessa hommassa, mutta luulen että se oli eräänlaista meditaatiota. Hetkeen keskittymistä. Ja koska levynä October Rust on hyvin eheä kokonaisuus, siihen on helppo sukeltaa ja unohtaa itsensä täysin.
Peter Steele kuoli äkillisesti vähän reilu vuosi sitten, ja jos joku muistaa aina sen hetken missä oli kun kuuli Michael Jacksonin kuolemasta, niin minä muistan AINA missä olin ja mitä tein kun kuulin Peter Steelen kuolemasta. Istuin töissä, aurinko paistoi nätisti näppikselle ja kuuntelin Type O Negativen September Sun- kappaletta. En koskaan, ennen Steelen kuolemaa, tajunnut täysin miten merkittävästä bändistä minulle henkilökohtaisesti, oli kyse. Mielestäni Type O Negative on hyvin aliarvostettu, Peter Steel kun oli lopulta nero niin säveltäjänä kuin sanoittajanakin. Ei tosin pidä väheksyä Josh Silverin osuutta bändin musiikin erinomaisuudessa. Muut bändin levyt ovat vaikeampia, ja vaativat kuulijalta enemmän, mutta kun ne aukeavat... Sitä pääsee kosketuksiinsa sellaisten puolten kanssa itsestään, joita ei tiennyt olevan.
October Rust Wikipediassa
Type O Negative Wikipediassa
Peter Steele Wikipediassa
Ja sitten lopuksi vielä päivän öögat...
Så här...
TYPE O NEGATIVE: October Rust
 |
| Kuva on täältä |
Levynä October Rust on mielestäni helpoimpia Typen levyjä. Se on eheä kokonaisuus, ja no ainakin kaikkien vähänkään gootahtavien neitokaisten tulisi sulaa parin ensimmäisen biisin aikana. Niin kaihoisasti Mr. Steele julistaa rakastavansa, ja palvovansa. Tätä levyä tuli kuunneltua ja paljon lukiossa ollessa. Tapasin maata sängyllä pimeässä huoneessa ja kuunnella, kuinka Mr. Steele lauloi matalalta ja pehmeästi. Ehkä pientä teiniangstailun makua moisessa hommassa, mutta luulen että se oli eräänlaista meditaatiota. Hetkeen keskittymistä. Ja koska levynä October Rust on hyvin eheä kokonaisuus, siihen on helppo sukeltaa ja unohtaa itsensä täysin.
Peter Steele kuoli äkillisesti vähän reilu vuosi sitten, ja jos joku muistaa aina sen hetken missä oli kun kuuli Michael Jacksonin kuolemasta, niin minä muistan AINA missä olin ja mitä tein kun kuulin Peter Steelen kuolemasta. Istuin töissä, aurinko paistoi nätisti näppikselle ja kuuntelin Type O Negativen September Sun- kappaletta. En koskaan, ennen Steelen kuolemaa, tajunnut täysin miten merkittävästä bändistä minulle henkilökohtaisesti, oli kyse. Mielestäni Type O Negative on hyvin aliarvostettu, Peter Steel kun oli lopulta nero niin säveltäjänä kuin sanoittajanakin. Ei tosin pidä väheksyä Josh Silverin osuutta bändin musiikin erinomaisuudessa. Muut bändin levyt ovat vaikeampia, ja vaativat kuulijalta enemmän, mutta kun ne aukeavat... Sitä pääsee kosketuksiinsa sellaisten puolten kanssa itsestään, joita ei tiennyt olevan.
October Rust Wikipediassa
Type O Negative Wikipediassa
Peter Steele Wikipediassa
Ja sitten lopuksi vielä päivän öögat...
 |
| Pohjalla tavalliseen tapaan UDPP, kulmaluulla ja sisänurkassa YR:n Matte Tri-Tone luomiväripaletin vaalein sävy, luomella tummemmat sävyt (vaaleampi sisällä, tummempi ulkonurkalla), paletin väri on Mauve Cendré. Alaluomella vaaleampaa sävyä niistä paletin tummista sävyistä. Yläluomella rajaus Lumenen mustalla rajauskynällä, alaluomella vesirajassa Rimmellin valkoinen kajal. Ripsissä Maybellinen Colossal. |
9. huhtikuuta 2011
Laine kerrallaan
Eilen näin ties monettako kertaa livenä yhden parhaista suomalaisista bändeistä. Kyseessä on Kaskisista kotoisin oleva SARA. Vaikka kyseessä oli pieni yleisö, riitti pojilla silti energiaa ja Joan laulu tulee AINA sydämestä. Energian aisti. Harva suomalainen bändi on lavalla niin innostunut omasta jutustaan, ja samalla myös huomioi yleisönsä. Menkää, kokekaa. Aivan uskomaton energia Saran keikoilla on.
PS. Saran videot on muuten järestään ihan törkeän hyvän näköisiä. Estetiikantajua löytyy.
PS. Saran videot on muuten järestään ihan törkeän hyvän näköisiä. Estetiikantajua löytyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)