PANIC!

Kätesi tärisevät. Sydämesi hakkaa kovasti, ei nopeasti mutta tunnet sykkeet rintakehässäsi. Sormistasi katoaa tunto, sinua pyörryttää. Mikä minua vaivaa?!?! Pelko alkaa vyöryä mieleesi. Kuolenko minä? Olenko tulossa hulluksi? Mitä mieltä tässä on?!?!

Niin. Minä kärsin paniikkihäiriöstä. Ja tuolaista se on kun paniikkikohtaus tulee. Tuntuu kuin kuolisi, kuin sekoaisi ihan kokonaan ja hajoaisi miljoonaksi pieneksi osaseksi. Paniikkikohtaus on kamala koettava. Se vaihtelee yksilöittäin, minkälainen kohtaus on. Joillekin siihen liittyy pahoinvointia, toiset voivat vaan pyörtyä lopulta. Yhteinen tekijä on kuitenkin PANIIKKI. Täysin selittämätön pelko asiasta, joka voi sivullisista vaikuttaa aika turhalta. Tai sitten se voi olla jotain, mitä ei itsekään tiedä. Stressi voi laukaista paniikin, liika kofeiini, se on yksilöllistä. Omassa tapauksessani sen laukaisee yleensä käsittelemättömät tunnepuolen asiat tai stressi. Liika kiire on minulle myös pahasta. En tiedä, miten se vaikuttaa työnsaantimahdollisuuksiini, mutta no... Mielummin olen oireeton kuin ansaitsen hulluna rahaa ja samalla hajotan oman mielenterveyteni kokonaan.

Syksy on pahaa aikaa paniikkihäiriöisellekin, ainakin heille joiden paniikkiin on myös sekoitettu jonkinsortin ahdistuneisuushäiriö (kuten minulla). Lisääntyvä pimeys ja harmaat päivät saattavat saada seinät kaatumaan päälle. On tärkeää kuunnella itseään, hidastaa. Pysyä hetkessä. Ne ovat yllättävän vaikeita asioita tässä ajassa. Minulle niiden opetteluun meni pitkään, ja no... Viimeisimmän pahan paniikkikohtauksen jälkeen huomasinkin, että olin ollut kiireinen koko ajan ilman mitään sen parempaa syytä. Pitää siis hidastaa.

Onneksi en ole vaivani kanssa yksin. Paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsii moni. Naiset enemmän kuin miehet. Näihin häiriöihin löytyy lääkkeitä, mutta ilman terapiaa lääkkeet ovat yhtä tyhjän kanssa. Vertaistuki on myös erittäin tärkeää paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsiessä.

Läheisille paniikkikohtaukset voivat olla hyvin pelottava kokemus. Tuskin sitä usein näkee, kuinka ihminen ilman mitään sen suurempaa syytä sekoaa ja luulee kuolevansa juuri nyt. Oman kokemukseni mukaan tärkeintä on olla vain olla läsnä ja auttaa siinä missä kohtauksessa oleva ihminen pyytää apua. Itse yleensä pyydän toista piirtelemään selkääni sormenpäällään, koska se rauhoittaa kroppaani ja saa ajatukset niihin piirroksiin mitä selkään ilmaantuu. Tai sitten ehkä haluan lähteä ulos kävelemään. Tärkeintä on kuitenkin olla läsnä ja pysyä rauhallisena, jos olet ihmisen seurassa joka saa paniikkikohtauksen.

Koin, että minun oli kirjoitettava tästä aiheesta, koska syksy on nyt ollut hieman haastavampaa tänä vuonna. Ehkä tämä on osa terapiaakin, kirjoittaa aiheesta josta ei välillä halua edes puhua. En mitenkään häpeile, mutta välillä aiheesta puhuminenkin ahdistaa. Kiitos kun luit.

Seuraavalla kerralla sitten taas ihan hömppää, I promise. :)