Pages - Menu

6. toukokuuta 2012

Se levein kohta

Tämä merkintä on ehkä enemmän suunnattu minulle itselleni kuin kenellekään muulle. Nimittäin, olen jostain syystä nyt kamalassa kriisissä oman vartaloni suhteen. Kaikkihan alkoi siitä, kun työhaastattelun päätyttyä haastattelija kysyi housujeni kokoa, enkä oikein tiennyt mitä vastata.

Kotiin päästyäni mittasin lantioni ympäryksen (sen leveimmältä kohdalta) ja melkein purskahdin itkuun ja panikoiduin. Aivan kammottava luku. Tuijotin hetken mittanauhaa epäuskoisena ja mittailin monta kertaa uudelleen, että jos vaikka olisin mitannut jotenkin väärin, mittanauha vinossa. Vaan ei. Ei se luku pienentynyt.

Ja tuosta seurasi sitten se, että kävin kaiken maailman mittataulukoita läpi paniikinomaisesti ja totesin, että taas on tullut kasvettua leveyttä yhden koon verran. Rupesin tottakai miettimään, että olen lihonut. Ettei vuoden mittaisella salitreenillä ole mitään osuutta asiaan. Olen vain lihonut, saanut lisää rasvaa ahteriini ja kohta se ei mahdu enää minkään maailman housuihin.

Mistä nämä ajatukset oikein tulee? Voiko koulukiusaamisesta (minua kiusattiin ylipainoni takia koko ala- ja yläaste) jäädä niin syvät haavat, että vielä KOLMEKYMMENTÄ vuotiaana en osaa hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen vaan haaveilen täydellisestä, Scarlet Johansson- vartalosta? Miksen osaa hyväksyä omia kurvejani?

Olen aikuisiällä aina saanut kehuja kurveistani, mitä nyt kerran eräs kaveri erehtyi sanomaan "liian pehmeäksi" (hän kuulee siitä kommentista vielä tänä päivänäkin, vaikka siitä on jo kymmenen vuotta kun hän sanoi niin). Olen koettanut aina uskoa ne kommentit, enkä epäillä. En kuitenkaan voi mitään sille, että omaan silmään vartaloni on liian kurvikas, liian pehmeä. Ja jokainen kommentti, joka on vähänkään negatiivinen, viiltää vieläkin syvältä. Ihan uskomatonta, kun ajattelee järjellä, sillä lopulta... Minulla on tämä vartalo, se on palvellut minua hyvin. En ole murtanut luitani koskaan, eivätkä ne ole katkeilleet. Minulla on kapea vyötärö, joka korostuu vielä leveän lantion takia. Minulla on kauniit kasvot, ja dekoltee. Sirot nilkat ja ranteet. Ja olen kuulemma aika "mehukas" pakkaus.

Miksi en kuitenkaan osaa vieläkään nähdä vartaloani kauniina kokonaisuudessaan? Pitäisikö syyttää kenties mediaa? Vai kenties esimerkiksi Karl Lagerfeldiä (en voi sietää sitä miestä, tekopyhä, tekotaiteellinen paskiainen sanon minä, boikotoin Channelia viimeiseen hengenvetooni.)? Vai koko tätä aikaa, jonka mukaan laihuus on merkki onnellisuudesta ja hyvästä olosta?

Kyllästyttää. Olen turhautunut omaan mieleeni. I mean, come on... Kumpi nainen näyttää onnellisemmalta?

Kuva täältä

Kuva täältä
Kun ihminen kantaa itsensä ylpeänä ja on sinut itsensä kanssa, se loistaa kauas. Se on kaunista, kun ihminen osaa nauttia elämästä ja hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Jotkut onnekkaat osaavat nuo taidot luonnostaan, ja toiset meistä joutuvat koko ajan taistelemaan omaa mieltänsä vastaan. Alan olla väsynyt omaan taisteluuni. Olen päättänyt, että alan joka päivä etsimään vartalostani kohdan, josta en ennen pitänyt, mutta jota aion opetella RAKASTAMAAN juuri sellaisena kuin se on. Tietenkin salitreenit ja ruokavalion rukaaminen jatkuu, mutta ei siksi että mahtuisin pienempiin housuihin. Vaan siksi, että tiedän sen tekevän hyvää minulle.

Ja jos joskus tekee mieli ostaa Ben'n Jerrys- pönikkä, niin jumaliste. Minähän ostan sen! 

Onko kenelläkään muilla lukijoista vastaavia ongelmia oman vartalonkuvansa kanssa? 

11 kommenttia:

Pumpulipupu kirjoitti...

Kuules, nämä jutut menee yleensä niin että sitä haluaa mitä ei ole. :)

Esim. itselläni on hyvin kapea lantio, juuri sellainen Karl Lagerfeldin ihannoima. Se aiheuttaa kuitenkin sen, että vyötärökään ei erotu, eli tekee minusta tasapaksun. Vatsatanssi ym. lantiota vaativat tanssit eivät näytä mulla miltään. Olenkin aina ihaillut kurvikkaita, naisellisia naisia kuten Jennifer Lopezia ja Janina Fryta. :)

Onnea muuten uudesta työpaikasta, tosi kivaa! Suosittelethan sitten hyviä kirjoja myös meille täällä. :)

Sonia kirjoitti...

Onkohan mulla yhtään kohtaa vartalossani, josta pitäisin? Jos oikein hakemalla hakee, niin tykkään ripsistäni ja siitä, että mulla on ihan jees ryhti. Siihen ne loppukin. Että samoja ongelmia täällä. 33-kiloisena kolmasluokkalaisena aloitin ketunleipädieetin, kun 33-kiloinen kymmenen senttiä pidempi kaveri oli mielestään lihava. Jostain noista ajoista lähtien jatkuvaa tappelua itsensä ja etenkin painonsa hyväksymisen kanssa, nimimerkillä lihoin vuodessa 20 kiloa, laihduin puolessa vuodessa 20 kiloa. :/ Ihan varmasti painin samojen asioiden kanssa kymmenenkin vuoden päästä.

Milla kirjoitti...

Pupu: Niinhän sitä tuppaa haluamaan sitä, mitä ei ole. Itseäni vaan suunnattomasti jurppii se, että minun malliselle naiselle ei yksinkertaisesti tehdä housuja, ainakaan hyvin istuvia sellaisia. Teettäisin housut, jos minulla olisi varaa. Mutta sellaisiin rahoihin on vielä pitkä matka. Jos housut menee lantiolta, niin jää järkyttävän paljon tilaa vyötärölle. En tykkää. Mutta no, on kai tässä muustakin kyse kuin housuista. Siitä, ettei osaa tykätä itsestään juuri sellaisena kuin on. Suhde omaan itseen on kuitenkin ihmisen tärkein ihmissuhde.

Ja totta kai alan suositella kirjoja! Luulen, että itse hurahdan varmaan ihan ensin reseptikirjoihin... Omnom. :D

Sonia:Pitäiskö sunkin aloittaa tää "joka päivä rakastan jotain uutta kohtaa itsestäni"- kuuri? Mä olen tänään fiilistellyt tuota lantiotani. Onhan se leveä, mutta no... On muotoa, naisellisuutta ja pehmeyttä. Ja eikö ne ole ihan positiivisia asioita? Kuulostaa huimalta noi sun painon heittelyt kyllä. Pitäis oppia rakastamaan vartaloaan, sillä eiköhän sun omasikin ole sua kohdellut aika hyvin? :)

Mun mielestä sulla on upeat silmät, ja kasvot muutenkin. :) Muuta en osaa sanoa, kun ei olla livenä nähty. Vielä. :)

Ja niin, kolmannella luokalla mulle huudeltiin koulussa, että lehmä. Se sattui silloin. Nyt olen sitä mieltä, että lehmät ovat lempeitä ja viisaita. Joten yritän muistella niitä huutoja vähän toisella tapaa. Välillä tulee tosin näitä tällaisia päiviä, jolloin mikään mitä peilissä näkee, ei näytä hyvältä ja kaikki on ihan väärin.


PS. Kiitos molemmille kommenteista. On erittäin terapeuttista saada jakaa näitä ajatuksia täällä. Eikä vain jäädä yksin märehtimään asioita. Saa vähän sitä uutta näkökulmaa.

PS2. Karl Lagerfeld sais mun puolesta ottaa sen päänsä pois omasta perseestään. Joo, mä en tykkää äijästä. En sitten yhtään. Hyi, yök.

Elisa | Miten niin liikaa? kirjoitti...

Ihan yhtä lailla meitä ns. mallinmittaisiakin on kiusattu koulussa aikoinaan, eipä ne lapset paljoa syitä tarvitse :/ Kotikasvatuksesta kaikki lähtee, voin vain toivoa ettei mahdollisista omista lapsistani tule kiusaajia.

Minulla on jostain syystä mennyt maku vaatteiden ostamiseen ihan täysin. Kummallista, kun miettii millainen alevaatehirmu olin aikoinani. Nyt vaan katson itseäni todella kriittisesti, enkä oikein tiedä miksi. Mikään ei tunnu sopivan, tuntuupa nää housut kireiltä, ääh kun en tykkää... Siksi kuljenkin päivästä toiseen perustopissa ja hupparissa, ja tämä pukeutumistyyli on todellakin kaukana siitä miltä haluaisin näyttää. Liekö sitten syynä varsinainen vartalokriittisyys vai ihan täysi kyllästyminen omaan vartaloon...?

Ihan ekana meidän naisten pitäisi alkaa kehua toisia naisia (ja miehiäkin! kyllä nekin kaipaa kehuja ulkonäöstään) ulkonäöstään ja seuraavaksi olla hiljaa niistä meidän omista huonoista puolista. Kaveri, joka alituiseen tekee ison numeron vatsamakkaroistaan, ei voi olla kovin piristävää seuraa :P Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.

Tsemppiä sinulle pohdintoihisi, voin luvata että täällä pohditaan ihan samoja juttuja. Kyllä me silti ollaan vaan niin hyviä! :) Go girls!

Milla kirjoitti...

Elisa: Kaipa se on niin, ettei se katso kokoa tai ulkonäköä, että joutuuko kiusaamisen uhriksi vai ei. Riittää, että on jotain, mikä kiusaajia jurppii. Syvät arvet kiusaaminen jättää. :|

Ja olen täysin samaa mieltä, enemmän pitäisi kehua toisiamme. Antaa ihan puolitutuillekin VILPITTÖMIÄ kehuja ulkonäöstä. Ehkä sillä saataisiin tämä suomalaisia naisia vaivaava liika ulkonäkökriittisyys kitkettyä. Ja miehille kans kehuja! :)

Voisin tähän lataista, että girl power, baby! :D

Anonyymi kirjoitti...

Itse käyn päivittäin kamppailua oman vartaloni kanssa ja kyllä ne kommentit joita on teinivuosinaan kuullut, vaivaavat edelleen vaikka kuinka kuulisi niitä hyviäkin kommentteja. Itse olin aina ollut hoikka, painoindeksi lievästi normaalin alapuolella mutta kummasti ne kommentit joissa joku on sanonut "miks sulla on noin hirveen paksut reidet" ja "sulla on kauheen paksut käsivarret" jää vain vellomaan päähän.
Enää en kyllä ole niin hoikka ja painoindeksikin noussut aikalailla ja tuntuu että se nousee koko ajan vain lisää. x)
Sekään ei oikein tee ihan hyvää mielenterveudelleni että tuntuisi kuin jokainen kaveri laihduttaisi, niin syöminen ei ole kovinkaan mukavaa näiden kanssa kun nämä katsovat kalorien perään ja itse syön sitä mikä maistuu hyvältä.

Itse olen kuitenkin nykyään huomannut, että omaan myös aika lailla lihasta jotka töiden mukana ovat tulleet, joten jo senkin takia painoni on voinut nousta - ja kyllä tämän pienen pmpöttävän vatsan takia vaikka ylipainoinen en olekaan. Myös se että laihduttamaan en voisi ryhtyä ennen kuin olen saanut pääkoppani kuntoon vartaloni suhteen, sillä jos se nyt ei ole ihan ookoo niin tuoko se laihduttaminen onnellisemmaksi? Itse varmuuttahan se tuo mutta entä jos jääkin koukkuun ja haluaa vain lisää ja lisää?

Syön mitä haluan, mutta pidän vain huolen siitä että se on tarpeeksi monipuolinen. :) Vaatekoko ei ainakaan ole suurentunut pariin vuoteen joten yritän sillä pitää itseni virkeänä.

Yksi kaverini on sanonut että laihduttajat eivät yleensä ole kovinkaan piristävää seuraa sillä näiden verensokerit ovat alhaiset. Ja kyllähän se melko totta on, riippuu laihduttajasta. :)

Se on hassua kuinka juuri ei puhuta miesten ulkonäköpaineista, sillä näilläkin on niitä yllättävän paljon. Myös heille tulee samanlailla pahaa oloa siitä jos huomauttaa vatsasta tai jostain muusta seikasta. Ehkä oletetaan etteivät miehet niinkään piittaa ja että heillä on itseluottamus paremmin kohdallaan, mutta yhtä lailla heihinkin sattuu, mitä itse olen nähnyt.

Pakko sanoa vielä että kyllä se mediakin tekee aika paljon paineita meille naisille. Jatkuvasti lööpeissä on otsikoita "katso mikä kuuma kissa" ja siellä hyppii joku Rihanna niukoissa bikineissä ja me muut vellotaan sitten huonossa itsetunnossa että "miksen itse ole tajunnut treenata omaa vartaloa tuohon kuntoon?". Laihuusihanne on edelleen voimakkaana ja nykyään on tullut tämä fitnes, jossa tavoitellaan pyykkilautavatsaa ja pieniä lihaksia. Fitnes on ehkä mennyt jo siinä parempaan suuntaan, että ne pienetkin lihakset sallitaan naisella ja elämäntavatkin ovat terveellisemmät, mutta joillain sekin menee jo vähän yli pakkomielteisellä liikkumisella joka ei ole enää normaalia.

Tulipas pitkä kommentti, mutta itse aina alan jaarittelemaan kun on kyse painosta ja vartalosta näin kun itseäni on huomauteltu kaikista niistä huonommista puolista, nyt näin parikymppisenäkin. :) Itse otan ne tosi paljon itseeni, vaikka yritänkin välillä vastata huumorilla takaisin lisäämällä vain lisää vettä myllyyn, vaikka sekään ei tietenkään aina onnistu.

Milla kirjoitti...

Inna:
Mediahan se oikeastaan on kaikista isoin syyllinen tähän laihuuden ihannointiin, luulisin. Toisaalta, media ottaa nuo ihanteet näiltä ns. trendsettereiltä, jotka ovat vastuussa muodin trendeistä noin yleensä. Jossain vaiheessa siellä on menty aika pieleen, kaipa se heroin chic- kausi 90-luvun puolessavälissä sai sitten liian laihan ja epäterveellisen näköisen naisvartalon jostain syystä trendikkääkdi. Tokihan asiat eivät ole enää niin huonosti, mutta ei kyllä auta että esimerkiksi tämä "kultamussukka" K.Lagerfeld viljelee lihavuuden vastaisia kommentteja.

Media ympäröi ihmistä koko ajan (ellei nyt satu olemaan keskellä ei mitään, ilman puhelintaan) ja kun sieltä pommitetaan koko ajan näitä "Rihanna biksuissa"-kuvia, niin tottahan toki se vaikuttaa KAIKENIKÄISTEN naisten itsetuntoon. Ei pidä lukea niitä juttuja, katsoa niitä kuvia. Jos suurinosa ihmisistä olisi lukematta ja katsomatta, ei niitä juttuja tehtäisi. Ja ehkä näin saataisiin hieman erilaiset arvot tähän maailmaan.

Huh, ku mä paasaan taas. :D

Mutta, turha sitä on omaa vartaloaan ja painoaan miettiä liikaa. Tähän tulokseen mä olen tullut. Se on sun vartalo, ja tottakai se vaikuttaa ensivaikutelmaan. Mutta lopultahan se menee niin, että vaikka on kuinka kaunis ulkoa, niin ei se paljoa auta jos on sisältään täyttä paskaa.

Sullekin suosittelen tätä "joka päivä rakastan jotain uutta kohtaa itsestäni"- kuuria. :)

Anonyymi kirjoitti...

HYVÄ MILLA!

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ohitat mun kehut sun aivan mahtavan kauniista lantion ja vyötärön kaaresta! Voisin myös mielellään ottaa sun huulet, silmät ja hiukset.

Kukaan ei ole täydellinen, eikä koskaan tule olemaan tyytyväinen itseensä. Nämä asiat kun hyväksyy on elämä mukavampaa.

Olet kaunis, sisältä ja ulkoa.

Kananen

Milla kirjoitti...

Kananen, se on niin järkyttävän vaikeaa ottaa kehuja vastaan. Tai uskoa niitä. Mutta mie opettelen. Mä haluisin sun sääret. Kanakoipi. :D

Myttelö Muttakun kirjoitti...

Kohta 40 vee inhonnut vartaloani.Sen kanssa oppinu elämään..pakkohan se on.Mutta tykkäämään en ole oppinut koskaan.Kaikkien muitten kropasta aina löydän kehumista,mutta oma peilikuva oksettaa.Tasan ei käy tammenterhot prkle...

Milla kirjoitti...

Ei ne tasan mee ei, mutta luulen että jokaisella naisella on jotain mitä haluaisivat muuttaa omassa ulkonäössään. Toisen enemmän toiset vähemmän (tosin täytyy myöntää, että siinä vaiheessa kun joku missinmitoissa oleva tulee minulle valittamaan "läskeistään", kiehahtaa mulla yli aika lujaa...)

Pointti on kuitenkin siinä, että kroppa joutuu joka päivä koville ihan normaalissakin elämässä, on se sitten minkä näköinen tahansa. Ja jos se kestää kaiken maailman ilmansaasteet, pöpöt, kolhut, kuhmut ja muut myrkyt, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Näin mä sen olen kelaillut tässä viime kuukauden aikana. Pakko antaa pisteita kropalleen, eikö joo? :)